Oon herkkä ja tunteellinen mutta osaan muilta ihmisiltä sen taitavasti salata. "Tunteeton jääprinsessa"- nimitys ei oo miun kohalla kovinkaan vieras kutsuntanimi. Tiedän tasantarkkaan, minkä takia miulla on kova kuori, enkä päästä lähelleni kun ne harvat ja valitut, joskus en edes niitäkään.. Elämässä on salaisuuksia, ja tää on salaisuus jota en oo aikasemmin kellekkään kertonut:
Perus sunnuntai päivä. Fireflies in the Garden- niminen leffa ollu jo jonkin aikaa koneella, ja nyt päätin sen vihdoin katsoa. Leffa ei muuten ollut sen kummosempi, eikä poikennu perus massasta mitenkään, mutta siinä se suhde isän- ja pojan välillä, herätti omat muistot pintaan. Ja itkin, itkin koko elokuvan ajan.
Tästä kaikki alkoi. Iskä ja äiti eros kun olin ala-asteella. Äiti meni aika piakkoin uusiin naimisiin ja sai lapsia, ja iskä alko tekemään kahta enemmän töitä. Seilailtiin isä- äiti väliä isoveljen kanssa. Inhosin uutta isäpuolta, ja koettelin sen hermoja tosi paljon. En viihtyny äitillä yhtään, mutta rakastin miun "uusia" sisaruksia enemmän kun ketään. Hoidin niitä tosi paljon, eikä meillä käyny ketään ulkopuolista hoitajaakaan. Isä uppoutu niin paljon töihin ja viinaan, ettei enää jääny miulle aikaa, etäännyttiin. Muututtiin.. Viinaspäissään iskä jakso solvia meitä ja välillä otteet kävi turhan koviks, mut eniten satutti ne sanat. Miten jotkun sanat pystyki satuttamaan niin paljon, ja miten joku voikin olla niin julma omille lapsilleen. Moni varmasti tässä kohtaa ajattelee, että miksen  sitten vaan pysyny äitillä koko ajan? En voinu, en halunnu jättää isoveljeä sinne yksin, olin riidoissa aina se joka otti lopulta syyt omille niskoilleen, halusin suojella veljeä, koska näin miten sitä sattu.. Äitille meinasin aina moneen kertaan kertoa, mut tuntu ettei sillä koskaan ollu aikaa, pienet vei kaiken ajan. Ja kai jotenkin halusin myös suojella iskää, sillä asiat kuitenki oli niin huonosti. Tottakai nyt tajuan ettei se oo mikään syy, eikä miun ois pitäny mitenkään suojella iskää.. Turha sitä enää on jossitella..
Muistan sen päivän kun oli rippijuhlat.. Sukulaisia tuli monien satojen kilsojen päästä juhlistamaan vaan miuta, kaikki muut, paitsi oma isä.. Siin vaiheessa oli aika arvoton olo. Ihan kun ei muutenkin olis ollu jo itsetunto ihan maassa. Mut en osannu enää itkee toisten nähden, en kertonu kellekkään kuinka pettyny olin. Monet haukku isää, mut en mie. Huulilla oli kesto tekohymy, vaikka sydän itki..
Aloin juomaan, varastelemaan, valehtelemaan. Varastin äidiltä, kaverilta, mummilta... Sama se oliko läheinen vai ei- ja jäisinkö kiinni vai en, ja kun jäin kiinni sain huudot. Ja sitä kai hainkin. Sitä kautta sain edes jotain huomiota. Aina lupasin parantaa tapani, ihan niinkun isä, mutta koskaan en pitäny sitä lupausta.. Sain monet haukut- mut ei ne tuntunu enää missään. Yhessä vaiheessa alko menemään jo sit ihan yli, join liikaa, heräsin silmä mustana päivä toisensa jälkeen ja mikä sitten lopulta pysäytti miut: äiti uhkaili poliisilla. Miten joku niin läheinen kehtaskin, kaiken sen jälkeen mitä mie olin kokenu?? Se pysäytti ja satutti eniten. Tajusin että muutuin ihan samanlaiseks kun isä, ja siihen oli tultava loppu. Isä oli miun sekoilujen välissä tavannu naisen, ja rauhottunu, asettunu aloilleen. Vei aikansa, kunnes miun puhelin soi, iskä soitti... Ei, ei tullut huutoja vaan pelkkä soitto kysyen mitä kuuluu, ja että hän on muuttamassa yhteen naisen kanssa isoon taloon, jossa miullekkin on tilaa. Teki mieli huutaa ja raivota, siitä että missä olit sillon kun siuta tarvitsin, mikset tullut.. Mut tyynen rauhallisesti hoidin puhelun..Aloin käymään iskällä ja aloin pitämään iskästä. Uudesta iskästä mut samalla pelkäsin et millon tää loppuu ja millon kaikki palaa taas siihen samaan vanhaan. Mut ei- päivä toisensa jälkeen iskä oli enemmän yhteydessä miuhun, hyvitellessä asioita, se oli sen tapa pyytää anteeks.
Kouluun mennessä sain puhelun iskältä, ukki oli kuollut. Pystyin iskän äänestä kuulemaan kuinka paljon se ois halunnu itkeä, mut se ei itkeny. Miks vitussa se pysy niin tyynenä? Miks vitussa se ei vaan voinu itkee ja antaa tulla? Ja ennenkaikkea, miksen mie itkeny? Isä kyseli pärjäänkö ja vastasin urheasti että tottakai. Ja päivä meni ihan normaalisti, kellekkään en osannu kertoa, en pystyny. Kaikki aina luuli koulussa et miun elämä oli ruusuilla tanssimista, pidin sitä jopa heikkoutena kun muut vuodatti toisten nähden. Olin aina se lohduttaja, aina se tuki ja turva, olkapaa jota vasten itkeä.
Hautajaisissa näin miten miulle rakas mummi kärsi, yritin puristaa huulia yhteen, pidättää kyyneliä, ajatella jotain ihan muuta, mut kun vierestä kuuli miten mummi itki, katkesin.. Itkin....
Tajusin siinä vaiheessa että en haluu elää elämääni näin. Haluun että miun läheiset tietää kuinka paljon ne miulle merkitsee ja haluun että ne tietää sen päivittäin. Haluun olla tukena ja turvana muille, ja haluun että ite saan tukea ja turvaa myös läheisiltä..
Vaikka tunteiden ilmasu ja toisten lähelle päästäminen on edelleen turhankin hankalaa, yritän ja tiedän että jonain päivänä pystyn sanomaan ne 3 sanaa myös isälle. Ja toivon, että sillon myös itse saan kuulla ne sanat..

"Pidin sitä jopa heikkoutena kun muut vuodatti toisten nähden. Olin aina se lohduttaja, aina se tuki ja turva, olkapaa jota vasten itkeä."   Nyt.... nyt vuodatan teille..